Onnenpupula

Tässä kun olen taas touhunut paljon pupujen parissa yhdistämisten tiimoilta niin ajattelin, et olen aika onnekas. Elän oikeastaan pupu-unelmaani. Saavutin mulle sopivan lapsiluvun: kahdeksan kania. En luopuisi kenestäkään eikä tee mieli ottaa/teettää enempää. Olen kokenut sen mitä halusinkin eli kaikki ihanat ja täydelliset poikaset. Tällä hetkellä olen saavuttanut harmonian. Tunnen kaikki melkein läpikotaisin. Huomaan heti, jos jokin ei ole kunnossa ja osaan hoitaa tilanteen. Kerrankin voin sanoa, että olen hyvä jossain.

Olenko nyt sitten kyllästynyt pupuhin, kun ei ole enää "mitään saavutettavaa"? Päinvastoin. Heidän kanssaan riittää aina puuhaa! Ja vaikka näin ei olisi, voisin vain istua ja seurata heidän touhujaan loputtomiin. Onni syntyy yleensä pienistä asioista. Rakastan joka ikisen nappulan persoonallista tapaa toimia.

Hassu juttu, mut tänään onnellisuuden tunne tuli siinä siivotessa. Joskus tykkään siivota siellä vain sen takia, et saan jutella heille ja olla rauhassa ajatusteni kanssa. Kaikki lähti siitä kun sain päähäni, et pupulaan tarvittais ikkuna. Siellä on niin hämärää ja muutenkin päivänvalo on aina parempi ku lamput. Siitä asti mies on touhunut sen parissa jo varmaan viikon päivät läpeensä, mut nyt se on valmis! Kun olin siivonnut, aurinko paistoi sisään uudesta ikkunasta ja kaikki puput löllötti kasassa siinä kohti mihin aurinko paistoi. He vaikutti niin tyytyväisiltä ja siinä se tuli: mun hetkeni. He osoitti kiitollisuutensa sillä tavalla ja munkin on syytä olla todella kiitollinen. Mulla on kiva koti, ihanat ja terveet puput, ja noin kätevä mies joka on halukas näkemään paljon vaivaa niiden hyväksi!

Monet ihmettelee, et mikä kaneissa viehättää, kun eihän ne edes kiinny omistajaansa. Mä voisin olla hiukan eri mieltä. Puput vain osoittaa kiintymyksensä eri tavalla. Meidän puput ainakin tunnistaa meidän äänet ja hajut. Ketään ei näe niitä aivan samanlaisina kuin me. Me ollaan ainoita jotka saa pitää niitä sylissä ja suukotella. Ne ei yleensä tykkää ihmisten läheisyydestä, mut luottavat meihin täysin. Esimerkiksi, jos puput säikähtää jotain vierasta ääntä niin ovat välittömästi valmiita pakenemaan, mut heti ku sanon, et mä vaan kolistelin eikä ole mitään hätää niin jatkavat makoilua. Toinen esimerkki on se, et saattavat "nukkua" ihan lähellä meitä. En tiedä minkä asteista unta se on, mut ainakin on kyljellään tassut sivuilla, pää ihan maassa, silmät kiinni ja nykii. Joka tapauksessa, eikö ole aikamoinen osoitus luottamuksesta, kun kyseessä on kuitenkin saaliseläin? Se ei ole vain yhtä ilmeistä kuin koiralla joka nuolee naaman läpi.

Monta kertaa mietin, et jos puput osais puhua niin mitä ne sanois, et viihtyvätkö meillä. Olen saanut siihen jonkinasteisen vastauksen ja sivusinkin sitä jo viime kirjoituksessa. Kerroin, et ulkoilutetaan pupuja aina vapaana ja mikäpä oliskaan oivallisempi tilaisuus muuttaa luontoon loppuelämäkseen. Sen sijaan kaikki palaavat lopulta sisälle. Toiset kyllästyy ulkoiluun nopeammin ja toiset hitaammin, mut ketään ei missään vaiheessa poistu edes pihalta. Eiköhän siinä tullut jo vastaus siihen, et mikä mua ainakin pupuissa viehättää. Ja osaltaan juuri niiden haasteellisuuden vuoksi pysyy mielenkiinto yllä eikä tekeminen lopu ;)

Uutisia

Mistäköhän mä taas oikein aloittaisin. Ensinnäkin vaikka siitä, et Huli, Hasu ja Iines karkasi. Ulkohäkkiä on pommitettu jo vuoden verran kunnes yks päivä se yllättäen petti. Ne on kääntänyt siellä maata ihan hirveesti ja aina vaihtanut suuntaa, kun toisaalla on tullut stoppi vastaan. Nyt ne oli raottanut verkkoa kivijalan vierestä ja kaivanut roskakatoksen kautta itsensä pihalle. Miten karkulaisten loppujen lopuksi kävi? Se selviää mun ja siskon sen päiväisestä kirjeenvaihdosta:

Meil on aika pahis puput.

Aamulla, kun tarkistin niin kaikki oli tallella.

No, kun tulin tänään koulusta niin kuulin, et puput oli karannut.

Huli, Hasuli ja Iines oli yhteistuumin

kaivanut itsensä ulkohäkistä pihalle.

Tilanne mun saapuessa oli se, et Huli oli tullut

jo katumapäälle ja palannut lämpömökkiin löllöttämään.

Iines oli aittan ovella ja Hasu juoksi heti mua tervehtimään.

Heti ku hiukan komensi ni menivät

samaa reittiä takas mitä olivat tulleetkin ja tunneli peitettiin.

Heillä taitaa olla aika hyvät olot meillä,

kun eivät sen pidemmälle ehtineet

monessa tunnissa. Mitä ne ihmiset puhuu, et pupu kaivoi

itsensä ulos eikä sen koommin tavattu

tai ainakaan saatu enää kiinni?

-minä-

Haloo, teil on viiden tähden pupuhoitola! :'D

-sisko-

Taidetaan olla ihan pupuhulluja :'D

-minä-

Lievä ilmaus :'D Mut jos jotain rakastaa,

niin siihen antaa kaikkensa!! <3 :)

-sisko-

Eli, loppu hyvin kaikki hyvin! Ja ollaanhan me pupuja ulkoilutettu ihan vapaana joten en varsinaisesti edes säikähtänyt. Olenkin miettinyt, et kuinkakohan kävis, jos puput pääsis salaa kaivamaan itsensä ulos :) No, se siitä. Toinen asia on oikea ilouutinen: Iitan poikasille tulee vauvoja!!! <3 Zorro on saanut vauvat jo pari viikkoa sitten ja eräs toinenkin saa hyvin suurella todennäköisyydellä parin viikon kuluessa. Pysykää siis kuulolla ;) Toivottavasti saadaan kuvia! Ja jos joku on mieltynyt Iitan jälkeläisiin niin ottakaa yhteyttä. Uskoisin, että vauvoja tulee varmasti myyntiin saakka.

Kolmas asia. Meidän kahden lauman yhdistämisprojekti on alkanut. Mies teki jo laajennuksen, et jos yhdistäminen tässä kesän aikana onnistuu niin häkki on valmiina. Mut perjantaina vietiin siis Aku, Milli ja Nasu ulos. Yöt on pakko pitää sisällä asuneita vielä lämpömökkipuolella, mut Hasu, Huli ja Iines kestää vaikka pientä yöpakkastakin. Vaihdetaan niitä välillä päittäin, et hajut sekottuis. Toinen lauma on aina ulkohäkissä ja toinen lauma autotallissa. Välissä on pitkä matka jolta pääsevät haistelemaan toisiansa.

Yllättävän hyvin on projekti lähtenyt käyntiin. Aluks säikkyivät toisiansa, mut nyt kaikki tekee jo ihan aktiivisesti tuttavuutta. Varsinkin Akun kanssa. Milli taas tykkää erityisesti olla sillä puolella mistä pääsee ulos ja paistattelee aina päiväänsä onnellisen näköisenä :) Tällä hetkellä olen toiveikas yhdistämisen suhteen, mut aika näyttää kuinka lopulta käy.

Outo kuolema

Osaako ketään sanoa, et mistä voi johtua nuoren kanin outo kuolema? Perinnöllisestä geeniheikkoudesta? Sain nimittäin eilen tietää, et Viljami (me kutsuttiin Eemeliksi) oli kuollut yhtäkkiä mitään varottamatta. On NIIN paha mieli! :'( Hän oli vasta kolme kuukautta.

Vielä päivällä oli ollut ihan normaali: syönyt, juonut, papanoinut ja leikkinyt. Illalla kuitenkin oli löydetty häkistä kuolleena. Eniten pelkään, et jos onkin perinnöllistä niin Vilille saattaa käydä samoin. Silloin vika olis Nasussa. Noki on vahvasti suvusta eikä sillä puolella ole käynyt mitään tällaista.

En tiedä mitä ajatella. Saan tästä taas pystyyn jonkun rotusodan, mut ei ole kauhean hyviä kokemuksia puhdasrotuisista eläimistä. Jotkut vannoo puhdasrotuisten nimeen eikä muut heidän mielestä suurinpiirtein ole edes hyväksyttäviä. Mun näkemykseni mukaan kuitenkin puhdasrotuiset sairastelee enemmän ja niillä on kaikenmaailman sydänvikoja ym. Näin oli esimerkiksi mun koiralla. Sama taas Nasulla...meidän ainoa puhdasrotuinen kani ja samalla myös ainoa kenen puolelta tulee tollasta. Jos tää nyt edes siitä johtuu.

Kuka edes määrittelee milloin kani on "puhdasrotuinen"? Onhan nekin jalostettuja ja niistä tekee puhdasrotuisen vain se, et niillä on saatu esiin jokin tietty ominaisuus kuten esim. luppakorvat. Koskaan siitä ei seuraa mitään hyvää, kun ihminen menee sekaamaan luonnon omia mekanismeja. Korjatkaa, jos olen väärässä. Olen valmis muuttamaan mielipidettäni. Enkä mä sitä sano, ettei risteytyksissäkin vois olla jotain vikoja. Tuntuvat vaan olevan vahvempia ja geeniperimä rikkaampi mun lyhyellä historialla.

P.S. Tarkoitus ei ole saada aikaan kinasteluja. Ottakaa huomioon, et olen murheen murtama ja ikävöin meidän ihanaa pientä pupuamme <3 :'(