Onnenpupula

Tässä kun olen taas touhunut paljon pupujen parissa yhdistämisten tiimoilta niin ajattelin, et olen aika onnekas. Elän oikeastaan pupu-unelmaani. Saavutin mulle sopivan lapsiluvun: kahdeksan kania. En luopuisi kenestäkään eikä tee mieli ottaa/teettää enempää. Olen kokenut sen mitä halusinkin eli kaikki ihanat ja täydelliset poikaset. Tällä hetkellä olen saavuttanut harmonian. Tunnen kaikki melkein läpikotaisin. Huomaan heti, jos jokin ei ole kunnossa ja osaan hoitaa tilanteen. Kerrankin voin sanoa, että olen hyvä jossain.

Olenko nyt sitten kyllästynyt pupuhin, kun ei ole enää "mitään saavutettavaa"? Päinvastoin. Heidän kanssaan riittää aina puuhaa! Ja vaikka näin ei olisi, voisin vain istua ja seurata heidän touhujaan loputtomiin. Onni syntyy yleensä pienistä asioista. Rakastan joka ikisen nappulan persoonallista tapaa toimia.

Hassu juttu, mut tänään onnellisuuden tunne tuli siinä siivotessa. Joskus tykkään siivota siellä vain sen takia, et saan jutella heille ja olla rauhassa ajatusteni kanssa. Kaikki lähti siitä kun sain päähäni, et pupulaan tarvittais ikkuna. Siellä on niin hämärää ja muutenkin päivänvalo on aina parempi ku lamput. Siitä asti mies on touhunut sen parissa jo varmaan viikon päivät läpeensä, mut nyt se on valmis! Kun olin siivonnut, aurinko paistoi sisään uudesta ikkunasta ja kaikki puput löllötti kasassa siinä kohti mihin aurinko paistoi. He vaikutti niin tyytyväisiltä ja siinä se tuli: mun hetkeni. He osoitti kiitollisuutensa sillä tavalla ja munkin on syytä olla todella kiitollinen. Mulla on kiva koti, ihanat ja terveet puput, ja noin kätevä mies joka on halukas näkemään paljon vaivaa niiden hyväksi!

Monet ihmettelee, et mikä kaneissa viehättää, kun eihän ne edes kiinny omistajaansa. Mä voisin olla hiukan eri mieltä. Puput vain osoittaa kiintymyksensä eri tavalla. Meidän puput ainakin tunnistaa meidän äänet ja hajut. Ketään ei näe niitä aivan samanlaisina kuin me. Me ollaan ainoita jotka saa pitää niitä sylissä ja suukotella. Ne ei yleensä tykkää ihmisten läheisyydestä, mut luottavat meihin täysin. Esimerkiksi, jos puput säikähtää jotain vierasta ääntä niin ovat välittömästi valmiita pakenemaan, mut heti ku sanon, et mä vaan kolistelin eikä ole mitään hätää niin jatkavat makoilua. Toinen esimerkki on se, et saattavat "nukkua" ihan lähellä meitä. En tiedä minkä asteista unta se on, mut ainakin on kyljellään tassut sivuilla, pää ihan maassa, silmät kiinni ja nykii. Joka tapauksessa, eikö ole aikamoinen osoitus luottamuksesta, kun kyseessä on kuitenkin saaliseläin? Se ei ole vain yhtä ilmeistä kuin koiralla joka nuolee naaman läpi.

Monta kertaa mietin, et jos puput osais puhua niin mitä ne sanois, et viihtyvätkö meillä. Olen saanut siihen jonkinasteisen vastauksen ja sivusinkin sitä jo viime kirjoituksessa. Kerroin, et ulkoilutetaan pupuja aina vapaana ja mikäpä oliskaan oivallisempi tilaisuus muuttaa luontoon loppuelämäkseen. Sen sijaan kaikki palaavat lopulta sisälle. Toiset kyllästyy ulkoiluun nopeammin ja toiset hitaammin, mut ketään ei missään vaiheessa poistu edes pihalta. Eiköhän siinä tullut jo vastaus siihen, et mikä mua ainakin pupuissa viehättää. Ja osaltaan juuri niiden haasteellisuuden vuoksi pysyy mielenkiinto yllä eikä tekeminen lopu ;)