Muutto vanhainkotiin

Jouduin tosi vaikean päätöksen eteen: mitä teemme Nasulle? Aikaa kului ja kului, mut se ei näyttänyt edistyvän. Lopulta mun oli pakko hyväksyä tosiasia, ettei se tule sopeutumaan laumaan. Meidän omat kasvatit on niin erilaisia. Välillä meni jo tosi hyvin, mut jostain syystä otti taas hirveästi takapakkia ja jäi vaan nurkkaan kyyhöttämään. Enkä tietenkään vois antaa sen elää sellasta elämää. Heräs niin monia kysymyksiä. Täytyykö sille rakentaa oma mökki, koska sisälle ei voitais enää ottaa yhtään? Mut tulisko siitä ihan hirveän yksinäinen ja jäiskö Millille kauhea ikävä? Mitä jos otettais Milli Nasun kanssa erilleen? Toisaalta Nasu on jo neljävuotias ja mitä jos se kuolee vaikka vuoden päästä? Siinä tapauksessa sama tilanne olis edessä taas ens syksynä Millin kanssa eikä sitä vois enää palauttaa muiden kanssa niin pitkän ajan jälkeen. Millille vois ehkä sit ottaa sen jälkeen joku kaveri, mut toisaalta en jaksais palata kolmeen laumaan vain yhden kanin takia. Kaikki meni muuten niin hyvin. Vai pitäsikö vaan luopua koko kanista? Lopettaminen ei ole vaihtoehto. Kaikki olis niin eri tavalla, jos se olis ollu meillä pienestä saakka. Se olis sopeutunut toisin ja silloin sen ei tarvis vaihtaa kotia jo toista kertaa. Mut se oli jo kolme vuotias, kun otettiin se "evakkoon" eikä meillä ole enää resursseja antaa sille sellaista elämää mitä se ansaitsee, jos ei sopeudu muiden kanien kanssa. Niinpä pitkän pohdinnan jälkeen päädyttiin luopumaan siitä.

Minni vauhdissa

Nasu muutti viime perjantaina "vanhainkotiin" mun yhden koulukaverin luokse. Päätös oli mulle tosi vaikea, koska olin päättänyt etten ikinä laita ketään vaihtamaan kotia enää vanhoilla päivillä. Mut koin, ettei meillä ollut vaihtoehtoja... Ja ystävältä kuulen vaikka joka päivä mitä sille kuuluu. Nyt kun päätöksestä on aikaa jo melkein pari viikkoa, alan olla koko ajan varmempi, et tehtiin oikein. Uskon, et näin on sille itselleenkin parempi. Kunhan vaan sopeutuis nyt uuteen kotiin eikä tulis bumerangina takaisin. Yritettiin jo kaikkemme ja vähän liikaakin. Uudessa kodissa saa asua ainakin toistaiseksi ainoana kanina tai muunakaan eläimenä sisällä ihmisten keskellä, kaiken huomion keskipisteenä kuten alunperin halusikin.

Viime viikko oli muutenkin vaikea. Sain kuulla, et meidän kasvatti Zorro oli kuollut yllättäen mitään varottamatta. Itse asiassa koko perheen kanit oli kuollut, ensin tyttö, sitten tytön ja Zorron poikanen ja sit Zorro. Taitaa jäädä ikuiseksi arvoitukseksi, et mikä niille tuli. Siinä mielessä olen hyvillä mielin, et luotan siihen kotiin täysin ja tiedän, ettei ne laiminlyönyt niitä mitenkään. Niille vaan tuli joku käsittämätön juttu. Kaikki oli kuulemma normaalisti, terveen näköisiä, söi ja joi normaalisti ja yhtäkkiä kaikki kuolee päivän välein. Tämä tuo mieleen sen Nasun poikasen joka kuoli myös yllättäen vain kolmen kuukauden ikäisenä. Nämä oli kuitenkin eri poikuetta ja Zorro oli jo vuoden ja pari kuukautta. Samoin poikanen oli varmaan jo puolvuotias eikä Zorro edes asunut tytön ja poikasensa kanssa. Omituista ja todella pelottavaa, jos itsellekin kävis noin!

Ainoa ilopilkku on tällä hetkellä Minni. Hän voi hyvin ja kasvaa. Sai viime viikolla ensimmäisen rokotuksensa ja olin niin ylpeä, kun eläinlääkärinkin mielestä meillä on reipas tyttö. On ostanut paikkansa meidän perheessä täysin eikä voitais olla enemmän ihastuneita häneen! Pupuja hän rakastaa yli kaiken, mut sitä intoa täytyy vielä hiukan hillitä :) Puput ei ole aina ihan yhtä innoissaan lähdössä leikkiin mukaan, mut paljon ne antaa anteeks meidän pikku pyörremyrskylle X) Ne vaan lähtee pois ja Eetu vähän murisee, mut ei tee mitään vaikka välillä Minni erehtyy jahtaamaan heitä. Kyllä tästä vielä hiljaa hyvää tulee ja joku päivä ovat varmasti hyvät ystävät. Ainakin näyttäis siltä, et puputkin ovat päässeet koirakammosta eroon, kun nenä alkaa tottua koiran hajuun. Vaikka Minni ei ymmärrä pupujen kieltä ja toisin päin niin ainakin yksi ele on sama: Minni lipasee pupujen kuonosta niin nopeasti kuin ehtii ennen ku puput jatkaa matkaa. Ja jos pidetään pupuja sylissä niin pesee vaan korvat ja menee päälle makaamaan <3 Voiko kukaan olla heltymättä hänelle, edes puput?

Minni, my love <3

Minni tuli taloon



Bäty oli kesällä meillä hoidossa
ja sai osallistua siskon etsimisoperaatioon.

Nyt on taas niin paljon tapahtunut, et on pakko mennä aikajärjestyksessä. Hiukan turhan jännittäviä viikkoja takana ja kuten olen niin monta kertaa aiemminkin sanonut: kanien kanssa ei ikinä lopu jännitys elämästä. Mulle alkais riittää vähempikin :D Nimittäin just kun sain oman laumani kasaan niin kuulin, et meidän kasvatti oli karannut pihatarhastaan ihan tässä lähellä. So, what can i do? Asuttiin autossa kaks päivää melkein nukkumatta ja hengittämättä. Välillä oli jo niin lähellä, mut silti niin kaukana. Tehtiin häkistä "loukku" ja narun päässä päivystettiin, et milloin jää kiinni. Yks loukku oli itsestään laukeava. Lisäks oli hajuvanat, herkut, houkutinkanit ja kaikki. Pitkä työ tuotti tulosta 41 tunnin jälkeen ja pieni karkuri saatiin vihdoin ja viimein kiinni <3

Myös Aku oli etsintäpartiossa jo toista kertaa.
Aiemmin etsittiin Nalaa.

Oma tilastoni siis karkuun lähteneiden kanien takaisin saamisesta on aika hieno: kaikki. Nuorin karkuri oli vain seitsemän viikkoa ja pisin aika karkuteillä on kolme päivää siitä, kun olen saanut asiasta tietää. Toki viimeisin tapaus ehti olla omilla teillään jo kaks viikkoa, mut mä sain kuulla asiasta vasta pari päivää ennen löytymistä. Tämä siis tiedoksi kaikille niille joiden kani on karannut. Ei kannata hätääntyä, koska tarvitaan vain lujaa päättäväisyyttä, aikaa, kärsivällisyyttä, nokkeluutta ja hermoja niin melko varmasti kani saadaan takaisin. Tärkeää on selvittää karkurin kulkureitit ja "päivärutiinit". Mut ihmettelen, et yllättävän paljon niitä lemmikkikaneja näytti tuolla luonnossa olevan. Luovuttaako ihmiset liian helpolla? Tai sit niillä ei ole tarpeeksi viitseliäisyyttä. Siitä kai ne citykanitkin on lähtöisin, kun nopeasti lyöttäytyvät yhteen. Tuli mieleen, et voikohan rusakko ja lemmikkikani lisääntyä vai ovatko liian kaukaista sukua? Nähtiin meinaan autosta kuinka rusakko tuli tekemään tuttavuutta tämän "meidän" pienen kanssa. Tomerasti tyttö kuitenkin ajoi sen pois, vaikka rusakko oli ihan valtavan kokoinen häneen itseensä nähden XD

Kuva on otettu 26.7.2014.
Nyt on jo täysin parantunut.

Yhteiselo ulkopupuilla on jatkunut vieläkin ihan hyvissä merkeissä. Milli on jo täysin parantunut ja ihmeen nopeasti se lopulta kävikin verrattuna haavan suuruuteen. Vieläkään Milli ei kaveeraa isosiskojensa kanssa, mut suurta edistystä on jo sekin, et nykyään uskaltaa tulla iltapalalle yhdessä muiden kanssa. Se on niin mahdottoman söpöä, kun viisi nassua syö siinä ihan vierekkäin. Viisi siksi, et Nasu on vieläkin hiukan arka. Se tulee syömään vasta muiden jälkeen, mut kyllä sekin siitä rohkaistuu. Hänen kohdallaan se vaatii vaan niin paljon enemmän aikaa oppia luottamaan muihin. Millin ja Akun kanssa kaveeraavat silti normaalisti.

No sitten, kuka on Minni? Hän on meidän mahdottoman ihana ja pienen pieni koiranpentu <3 Hän on vain kahdeksan viikkoa vanha ja tuli meille vasta viime perjantaina. Minni on sekarotuinen; hänessä on suurin osa chihuahuaa ja hiukan venäjäntoyta. Vaikka ei ole puhdasrotuinen niin ei todellakaan ollut mikään pentutehtailun tulos. Päinvastoin, tuli erittäin rakastavasta kodista ja hyvä alku elämälle näkyy edelleen hyvänä käytöksenä. Itse asiassa sekarotuinen sopi meille paremmin kuin hyvin. Olen aivan totaalisen rakastunut tähän meidän pieneen ilopilleriin! Arvatkaa kiinnostiko aloittaa taas koulu tiistaina? Ei todellakaan.

Puput on ottanut Minnin vastaan yllättävän hyvin. Vähän jännitettiin varsinkin Iitan puolesta, et miten se suhtautuu, kun yleensä pelkää koiria henkensä edestä. Osaks senkin takia valittiin pieni rotu. Iita kuitenkin yllätti meidät täysin ja vaan innostui! Se veteli onnenloikkia koko illan. Hänellä varmaan heräs jotkut äidinvaistot, kun Minni piippaa välillä samalla tavalla ku pupun poikaset. Muutenkin Minnin luonne sopii meille täydellisesti! Se on rauhallinen, mut silti hirveen eläväinen. Ja on just siinä iässä, et oppii todella nopeasti. On oppinut oman nimensäkin jo muutamassa päivässä :) Vielä tietysti nukkuu paljon, mut välillä mennään jo tosi lujaa leikiten. Pupujen reviiriä hän kunnioittaa ja sehän sopii niille mainiosti. Nyt ovatkin saaneet ottaa kontaktia toisiinsa ihan omaan tahtiin portin läpi haistellen. Iitan ilme oli näkemisen arvoinen, kun he Minnin kanssa kohtasivat ekoja kertoja. Hän oli ihan hämillään: koiralle se haisee, mut on noin säälittävän pieni eikä edes hauku! Ja kyllähän Minni pieni onkin, vain n. 750 g. Meidänkin puput joita olen pitänyt suhteellisen pieninä, näyttää nyt ihan hirveen isoilta Minniin verrattuna.

Vieressä tulitikkuaski vertailun vuoksi

Ps. Tiloihin on tullut taas uudistusta, joten kannattaa käydä vilkaisemassa sitäkin välilehteä. Mies rakensi pupuille tosi hienon kiipeilyradan ja tunnelin joista olen aika ylpeä ;)

Kanien yhdistämisprojekti

Uskomatonta kyllä, tällä hetkellä tuntuu, et voin sanoa onnistuneeni "mahdottomassa": kahden lauman yhdistämisessä! Nyt kahden viikon jälkeen uskallan pikkuhiljaa jättää niitä keskenään luottaen siihen, et mitään pahaa ei tapahdu. Mut täytyy sanoa, et on ollut rankat kaks viikkoa! Olen ollut vähällä tulla seinähulluksi ja suurimmassa tunnekuohussa uhannut tappaa kaikki, jos ne ei sitä itse tee. Mitä en kuitenkaan ikinä vois tehdä!!! Ehkä sellaset tunteet on ihan normaaleja, kun viettää 24 tuntia päivässä ja 14 päivää niin, et on täysin sidottuna pupuihin ja tähän äärimmäisen stressaavaan projektiin.

Vaikeinta kaikessa oli se, et ei ole olemassa mitään ohjeita miten kaikki kuuluu tehdä. Ehkä just siks, ettei ketään yhtä hullu ku minä edes harkitsis kyseisen tehtävän yrittämistä! Mun siis oli vain pakko käyttää omaa kanituntemustani ja luottaa siihen, et vaikka en tietäis kaneista yhtään mitään niin tunnen ainakin omani. Mut jos olisin muistanut kuinka rankkaa edes kahden naaraan yhdistäminen voi olla, niin en olis ryhtynyt koko hommaan... Tai ehkä silti olisin, kun kerran olin niin päättänyt. Joka tapauksessa lupaan jakaa ohjeita vielä myöhemmin muillekin hulluille, jos kaikki nyt tosiaan onnistui.

Miten kaikki sitten meni? Ehkä aluks meillä oli liian suuri tila yhdistämiseen. Ainoat varsinaiset tappelut tulikin siinä heti ekana päivänä, vaikka ei ollutkaan kenenkään reviiriä. Ajateltiin, et isolla alueella niillä olis tilaa juosta karkuun ja jos tulis tappeluja niin päästäis silti väliin. Paremmaksi keinoksi on kuitenkin osoittautunut ajeluttaminen. (Kiitos sille ihanalle ihmiselle jolta olen tämän vinkin kuullut!) Niinpä laitettiin kaikki samaan häkkiin ja hetken ne oli ihan järkyttyneitä. Iineskin huusi, vaikkei ketään edes purru sitä. Alkujärkytyksen jälkeen lähdettiin ajelulle ja jo matkalla pahimmat viholliset makoili ihan vierekkäin. Koko projektin aikana auto on ollut ehdoton avainsana pupujen välisen jään rikkomisessa! Otin ne aina mukaan, jos jonnekin piti lähteä. Harmi vaan, et on ollut ihan törkeen kuumia päiviä ja tuuletuksesta piti huolehtia äärimmäisen hyvin!

No, ajeluttamisen jälkeen kaikki näyttikin menevän epäilyttävän hyvin. Kunnes, huomattiin Millin vatsassa valtavana ammottava haava! Molemmat oltiin tietysti järkyttyneitä ja samalla todella ihmeissämme, et missä välissä niin on voinut käydä? Oltiin niiden kanssa koko ajan! Vessassakaan ei käyty ilman, et toinen jäi vahtimaan eikä ketään ollut tapellut enää pariin päivään. Eläinlääkärireissu siitä tietysti tuli ja lääkäri vahvisti meidän epäilykset pari päivää vanhasta haavasta. Sen oli siis pakko ollut tapahtua heti silloin ekana päivänä!? Siitä heräs vielä suurempi kysymys, et miten me ei huomattu sitä, kun tosiaan oltiin niiden kanssa koko ajan?? Milli käyttäytyi ihan normaalisti ja ilmeisesti suojas mahaansa makoilemalla aina sillä kyljellä. Onneks oli pitänyt siitä niin hyvää huolta, ettei ollut tulehtunut ja loppujen lopuks se ei ollut kuulemma edes kauhean syvä. Meistä vaan näytti siltä ku lihakset muljahtais pian ulos. Hyi olkoon!

Millin vahingoittuminen muuttikin sit kaiken. Meidän oli pakko tehdä äärimmäisen vaikea päätös jatkaako vai ei. Jos lopetettais niin yhdistämistä olis turha kokeilla ikinä enää uudestaan. Ja päätettiin jatkaa, koska rauhassa mietittyämme todettiin, et vaaraa ei enää ole. Haavoittuminen oli kerran sattunut silloin ekana päivänä ja sen jälkeen kaikki oli ollut ihan ystäviä keskenään. Milli näytti jopa ystävystyneen Iineksen kanssa. Tietysti ekan yön nukutuksen jälkeen Milli oli yksin. Mut nyt haavan takia meidän piti sitä suuremmalla syyllä vahtia pupuja kuin haukat ja suojella Milliä. Oltiin alusta asti oltu niiden kanssa yötkin ulkorakennuksessa, mut tän tapauksen jälkeen oli hyvä, et uskalsin edes nukkua! En halunnut jättää mitään sattuman varaan. Kanit osaa olla todella raadollisia toisilleen sille päälle sattuessaan.

Tänä päivänä tilanne on se, et ulkorakennuksessa kaikki pestiin niin hyvin ku pystyttiin ja nyt puput asuu siellä kaikki yhdessä. Hulia, Hasua ja Iinestä jännitin eniten, mut loppujen lopuks ne otti uudet tulokkaat vastaan yllättävän hyvin. Aku on rakastunut haaremiinsa ja jakaa nyt Hasun kanssa pomon paikan. Ketään ei tappele, mut ymmärrettävistä syistä Milli vielä hiukan vetäytyy omiin oloihinsa Nasu seuranaan. Haava on parantunut todella hyvin ja kohta jäljellä on enää vain muisto. Olen ylpeä meidän reippaasta tytöstä! <3 Hän on ollut meidän kanssa todella yhteistyöhaluinen ja niinpä voin sanoa, et loppu hyvin kaikki hyvin. Ei puput vieläkään ylimpiä ystäviä ole, mut siihen suuntaan ollaan menossa. Kaikki on nuollut kaikkia ja pääasia, etteivät tappele! Jahtaaminenkin on vähentynyt lähes olemattomiin ja toivon hartaasti tämän olevan kauniin ystävyyden alku! Iitalla ja Eetulla ainakin tais olla meitä ikävä, kun vetivät niin kovin onnenloikkia meidän nukkuessa taas ekaa yötä sisällä :)

Nala ja vauvat

Nala

Vihdoinkin, taas pitkästä aikaa, saan kirjoitettua tännekin jotain! Luulin, et kun loma alkaa niin ehdin tehdä vaikka mitä, mut nythän mä vasta kiireinen olenkin! Älkää silti huoliko nimittäin ette ole ainoita joita olen laiminlyönyt. Jos kävisin, soittaisin tai kirjoittaisin kaikille joille pitäis niin siinä menis varmaan koko loppuvuosi. On se kesä ja loma vaan kaikesta huolimatta kivaa aikaa!

No mut asiaan. Sen verran ainakin ollaan saatu aikaseks, et käytiin Nalan luona tarkistamassa vauvojen sukupuolet. Seitsemän tyttöä ja kolme poikaa oli. Kaikki ihan uskomattoman söpöjä totta kai!!! <3 Viisi poikasta oli ainakin silloin vielä vapaita uusiin koteihin ja suosittelen erittäin lämpimästi niitä ihania turrikoita :) Mun kautta saa halutessa yhteystiedot. Ennen kaikkea kuitenkin oli ihana nähdä Nala. Siellä se "meidän" pieni tyttö näytti voivan oikeinkin hyvin. Kasvanut oli tietysti siitä, kun kahdeksan viikkoisena luovutettiin. Vähän meidän Hulleron (ts. Hulin) näköinen niin kuin siskokset yleensä tapaa ollakin.

Sit seuraa mielenkiintoinen osuus. Nalalla oli siellä kiva älykkyystesti josta mies innostui. Hän halus meidänkin pupuille sellasen, mut sanoi tekevänsä itse oman version. Testi ei ole kaikilta osin vielä valmis, mut nyt on pupuja testattu sekä sen että aktiivipallon kanssa. Tulokset oli yllättävät! Vai kuinka selitätte sen, et jokaisesta laumasta pomo paljastui viisaimmaksi? Muut ei ollut tarpeeks pitkäjännitteisiä tai muuten vain ovelia. Kaikkein viisaimmaksi osoittautui ehdottoman kirkkaasti Iita! Sille kaikki tuntui olevan ihan lasten leikkiä. Iita ratkoi hetkessä sellasiakin mistä olin ihan varma, ettei kukaan pupu voi osata. Seuraavaks tuli Milli, mut se ei varsinaisesti ollut yllätys, koska se on kaikista pupuista tullut eniten Iitaan. Sit kolmanneks älykkäin oli Hasu. Tän perusteella vois kuvitella, et siinä on oikeesti joku logiikka millä perusteella pomo valikoituu. Tai sit kaikki oli vaan sattumaa?

Puput retkellä ja ihme kyllä Milli isosiskojen välissä 

Oli miten oli niin toivoisin, et nämä älyköt sais lyötyä viisaat päänsä yhteen. Tarkoittaa siis sitä, et yhdistäminen on alkanut kunnolla. He on nyt kaks kuukautta saanut tutustua toisiinsa verkon läpi ja välillä ollaan vaihdettu reviirejä. Jossain vaiheessa se ei enää riitä vaan on pakko ryhtyä tositoimiin ja kokeilla varovasti joko olisivat valmiita yhteiseloon. Siitä kerron sit vielä myöhemmin, kun saadaan jotain tuloksia. Tällä hetkellä on vaikea tulkita tilannetta suuntaan tai toiseen. On liian aikaista juhlia tai heittää pyyhettä kehään. Päivystetään tilannetta yötä päivää eikä anneta kenellekään sattua mitään. Meitä jännittää varmaan ihan yhtä paljon ku heitä itseäänkin ellei jopa enemmän :D

Ylpeä mamma

Nyt osaan hiukan kuvitella, et miltä isoäideistä tuntuu. Voi vain nauttia vauvojen hyvistä puolista eikä tarvitse huolehtia kasvatuksesta tms. Iitasta tuli jo toistamiseen mamma, kun Nala synnytti viime viikolla 10(!!!) poikasta. Synnytys meni hyvin ja olen ihan tolkuttoman ylpeä meidän kasvateista <3 Uskomatonta, et Nala on hoitanut vauvoja niin hyvin ja saanut pidettyä kaikki elossa! Meidän Iitasta on lähtenyt tosi hieno suku. Kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa kuvia täältä. Vielä ne on aika samannäköisiä ku kaikki vauvat vastasyntyneinä, mut silti niin söpöjä :-*

Zorron poikaset ovat jo hiukan isompia. Heitä tuli yhteensä viisi joista yks (musta) ei mahtunut tohon neljän potrettiin. Laitoin hänestä kuitenkin kuvan tonne alemmas. Toi mustavalkoinen on kyl hauskan näköinen :D Osaako muuten joku sanoa värejä? Mietittiin niitä yhdessä heidän kasvattajan kanssa, mut olen aina yhtä hämilläni niiden suhteen. Just kun luulen tietäväni väreistä jotain niin tulee sellasia mitä en ole aiemmin nähnytkään. Osaan vain oikeastaan ne päävärit jotka löytyy kaniyhdistyksenkin sivuilta. On myös olemassa niin paljon eri sävyjä, etten yhtään luota omaan arviointikykyyni. Vielä huonompi olen niiden geenikoodien kanssa, vaikka eivät kuulemma loppujen lopuksi vaikeita olekaan? Jos nyt jotain arvauksiani annan niin vasen ylhäällä on joku harmaa, vasen alhaalla joku sininen (?), oikea ylin on musta perhonen tai viittakuvio, oikeasta alhaalla ei ole hajuakaan (ei ole puhtaan valkoinen vaan ennemminkin kerman värinen) ja se yks olikin helppo kun on vaan yksivärinen musta. Siitä olen kuitenkin onnellinen, et sukupuolet olen sentään oppinut tarkistamaan luotettavasti :)

Ihan meidän Iineksen näköinen

Perhonen vai viittakuvio?

Meillä taas täällä kotona elämä kulkee samaan rauhalliseen tahtiin. Mitä nyt koulukiireet stressaa vielä ennen ku pääsee kesälomalle ja kevät saa pupujen päät pyörälle. On karvan nyppimistä, heinän roudaamista ja varsinkin Nasu on ihan ylikiimainen. Se rynkyttää koko ajan jompaa kumpaa. Yleensä Akua, mut välillä myös Milliä eikä anna edes syödä rauhassa. Tai sit se on vaan alistamista, mut en yhtään ihmettele, et toisilla meni jo kerran hermot häneen ja sai hiukan turpaansa. Ilmeisesti Milli on suutahtanut ja Nasulta lähti pala korvasta. Nyt se on jo kunnossa ja ovat taas kavereita, mut jälki siitä välikohtauksesta jää. Mua tietysti säälittää raasu, mut toisaalta ihmettelen ettei näyttänyt sille närhen munat jo aiemmin. Jos ei pian lopu niin on pakko leikkauttaa, koska ei kukaan jaksa sellaista.

Huli, Hasuli ja Iines ovat onnellisia ikkunasta ja mies rakensi siihen vielä lisäksi sellasen "parvekkeen", et pääsevät paistattelemaan päiväänsä suoraan auringon alle. Monta kertaa he kaikki ovatkin siinä aamulla, kun lähden kouluun. Se on niin huvittavaa, kun käyn siinä sanomassa heipat ja he on kaikki vaan ihan unisen näköisiä. Mahtaa naapuritkin ihmetellä, kun ajavat ohi ja meillä on kaneja ikkunalla X)

Yhdistäminen sujuu hyvin ja luotan väsytystekniikkaan eli aikaan. Luulenpa, et Millille sopeutuminen tulee olemaan kaikkein vaikeinta, koska se on ainoa joka nyrkkeilee vieläkin kaltereiden läpi isosiskojaan. Mut en mä ole huolissani. Niin sen varmaan kuuluukin mennä. Onhan kummassakin laumassa omat pomonsa ja jomman kumman täytyy alistua, et voivat elää yhdessä. Ja vielä on koko kesä edessä. Aloitan yhdistämisperaation kunnolla vasta kesällä. Nyt en ole vielä vaihdellut heitä edestakaisin toistensa reviireille, koska käyvät muutenkin niin kuumana tänä lisääntymisaikana, et täytyy välillä rauhoitella tilannetta. Tässä vaiheessa mulle riittää, et näkevät toisensa verkon läpi.

Onnenpupula

Tässä kun olen taas touhunut paljon pupujen parissa yhdistämisten tiimoilta niin ajattelin, et olen aika onnekas. Elän oikeastaan pupu-unelmaani. Saavutin mulle sopivan lapsiluvun: kahdeksan kania. En luopuisi kenestäkään eikä tee mieli ottaa/teettää enempää. Olen kokenut sen mitä halusinkin eli kaikki ihanat ja täydelliset poikaset. Tällä hetkellä olen saavuttanut harmonian. Tunnen kaikki melkein läpikotaisin. Huomaan heti, jos jokin ei ole kunnossa ja osaan hoitaa tilanteen. Kerrankin voin sanoa, että olen hyvä jossain.

Olenko nyt sitten kyllästynyt pupuhin, kun ei ole enää "mitään saavutettavaa"? Päinvastoin. Heidän kanssaan riittää aina puuhaa! Ja vaikka näin ei olisi, voisin vain istua ja seurata heidän touhujaan loputtomiin. Onni syntyy yleensä pienistä asioista. Rakastan joka ikisen nappulan persoonallista tapaa toimia.

Hassu juttu, mut tänään onnellisuuden tunne tuli siinä siivotessa. Joskus tykkään siivota siellä vain sen takia, et saan jutella heille ja olla rauhassa ajatusteni kanssa. Kaikki lähti siitä kun sain päähäni, et pupulaan tarvittais ikkuna. Siellä on niin hämärää ja muutenkin päivänvalo on aina parempi ku lamput. Siitä asti mies on touhunut sen parissa jo varmaan viikon päivät läpeensä, mut nyt se on valmis! Kun olin siivonnut, aurinko paistoi sisään uudesta ikkunasta ja kaikki puput löllötti kasassa siinä kohti mihin aurinko paistoi. He vaikutti niin tyytyväisiltä ja siinä se tuli: mun hetkeni. He osoitti kiitollisuutensa sillä tavalla ja munkin on syytä olla todella kiitollinen. Mulla on kiva koti, ihanat ja terveet puput, ja noin kätevä mies joka on halukas näkemään paljon vaivaa niiden hyväksi!

Monet ihmettelee, et mikä kaneissa viehättää, kun eihän ne edes kiinny omistajaansa. Mä voisin olla hiukan eri mieltä. Puput vain osoittaa kiintymyksensä eri tavalla. Meidän puput ainakin tunnistaa meidän äänet ja hajut. Ketään ei näe niitä aivan samanlaisina kuin me. Me ollaan ainoita jotka saa pitää niitä sylissä ja suukotella. Ne ei yleensä tykkää ihmisten läheisyydestä, mut luottavat meihin täysin. Esimerkiksi, jos puput säikähtää jotain vierasta ääntä niin ovat välittömästi valmiita pakenemaan, mut heti ku sanon, et mä vaan kolistelin eikä ole mitään hätää niin jatkavat makoilua. Toinen esimerkki on se, et saattavat "nukkua" ihan lähellä meitä. En tiedä minkä asteista unta se on, mut ainakin on kyljellään tassut sivuilla, pää ihan maassa, silmät kiinni ja nykii. Joka tapauksessa, eikö ole aikamoinen osoitus luottamuksesta, kun kyseessä on kuitenkin saaliseläin? Se ei ole vain yhtä ilmeistä kuin koiralla joka nuolee naaman läpi.

Monta kertaa mietin, et jos puput osais puhua niin mitä ne sanois, et viihtyvätkö meillä. Olen saanut siihen jonkinasteisen vastauksen ja sivusinkin sitä jo viime kirjoituksessa. Kerroin, et ulkoilutetaan pupuja aina vapaana ja mikäpä oliskaan oivallisempi tilaisuus muuttaa luontoon loppuelämäkseen. Sen sijaan kaikki palaavat lopulta sisälle. Toiset kyllästyy ulkoiluun nopeammin ja toiset hitaammin, mut ketään ei missään vaiheessa poistu edes pihalta. Eiköhän siinä tullut jo vastaus siihen, et mikä mua ainakin pupuissa viehättää. Ja osaltaan juuri niiden haasteellisuuden vuoksi pysyy mielenkiinto yllä eikä tekeminen lopu ;)

Uutisia

Mistäköhän mä taas oikein aloittaisin. Ensinnäkin vaikka siitä, et Huli, Hasu ja Iines karkasi. Ulkohäkkiä on pommitettu jo vuoden verran kunnes yks päivä se yllättäen petti. Ne on kääntänyt siellä maata ihan hirveesti ja aina vaihtanut suuntaa, kun toisaalla on tullut stoppi vastaan. Nyt ne oli raottanut verkkoa kivijalan vierestä ja kaivanut roskakatoksen kautta itsensä pihalle. Miten karkulaisten loppujen lopuksi kävi? Se selviää mun ja siskon sen päiväisestä kirjeenvaihdosta:

Meil on aika pahis puput.

Aamulla, kun tarkistin niin kaikki oli tallella.

No, kun tulin tänään koulusta niin kuulin, et puput oli karannut.

Huli, Hasuli ja Iines oli yhteistuumin

kaivanut itsensä ulkohäkistä pihalle.

Tilanne mun saapuessa oli se, et Huli oli tullut

jo katumapäälle ja palannut lämpömökkiin löllöttämään.

Iines oli aittan ovella ja Hasu juoksi heti mua tervehtimään.

Heti ku hiukan komensi ni menivät

samaa reittiä takas mitä olivat tulleetkin ja tunneli peitettiin.

Heillä taitaa olla aika hyvät olot meillä,

kun eivät sen pidemmälle ehtineet

monessa tunnissa. Mitä ne ihmiset puhuu, et pupu kaivoi

itsensä ulos eikä sen koommin tavattu

tai ainakaan saatu enää kiinni?

-minä-

Haloo, teil on viiden tähden pupuhoitola! :'D

-sisko-

Taidetaan olla ihan pupuhulluja :'D

-minä-

Lievä ilmaus :'D Mut jos jotain rakastaa,

niin siihen antaa kaikkensa!! <3 :)

-sisko-

Eli, loppu hyvin kaikki hyvin! Ja ollaanhan me pupuja ulkoilutettu ihan vapaana joten en varsinaisesti edes säikähtänyt. Olenkin miettinyt, et kuinkakohan kävis, jos puput pääsis salaa kaivamaan itsensä ulos :) No, se siitä. Toinen asia on oikea ilouutinen: Iitan poikasille tulee vauvoja!!! <3 Zorro on saanut vauvat jo pari viikkoa sitten ja eräs toinenkin saa hyvin suurella todennäköisyydellä parin viikon kuluessa. Pysykää siis kuulolla ;) Toivottavasti saadaan kuvia! Ja jos joku on mieltynyt Iitan jälkeläisiin niin ottakaa yhteyttä. Uskoisin, että vauvoja tulee varmasti myyntiin saakka.

Kolmas asia. Meidän kahden lauman yhdistämisprojekti on alkanut. Mies teki jo laajennuksen, et jos yhdistäminen tässä kesän aikana onnistuu niin häkki on valmiina. Mut perjantaina vietiin siis Aku, Milli ja Nasu ulos. Yöt on pakko pitää sisällä asuneita vielä lämpömökkipuolella, mut Hasu, Huli ja Iines kestää vaikka pientä yöpakkastakin. Vaihdetaan niitä välillä päittäin, et hajut sekottuis. Toinen lauma on aina ulkohäkissä ja toinen lauma autotallissa. Välissä on pitkä matka jolta pääsevät haistelemaan toisiansa.

Yllättävän hyvin on projekti lähtenyt käyntiin. Aluks säikkyivät toisiansa, mut nyt kaikki tekee jo ihan aktiivisesti tuttavuutta. Varsinkin Akun kanssa. Milli taas tykkää erityisesti olla sillä puolella mistä pääsee ulos ja paistattelee aina päiväänsä onnellisen näköisenä :) Tällä hetkellä olen toiveikas yhdistämisen suhteen, mut aika näyttää kuinka lopulta käy.

Outo kuolema

Osaako ketään sanoa, et mistä voi johtua nuoren kanin outo kuolema? Perinnöllisestä geeniheikkoudesta? Sain nimittäin eilen tietää, et Viljami (me kutsuttiin Eemeliksi) oli kuollut yhtäkkiä mitään varottamatta. On NIIN paha mieli! :'( Hän oli vasta kolme kuukautta.

Vielä päivällä oli ollut ihan normaali: syönyt, juonut, papanoinut ja leikkinyt. Illalla kuitenkin oli löydetty häkistä kuolleena. Eniten pelkään, et jos onkin perinnöllistä niin Vilille saattaa käydä samoin. Silloin vika olis Nasussa. Noki on vahvasti suvusta eikä sillä puolella ole käynyt mitään tällaista.

En tiedä mitä ajatella. Saan tästä taas pystyyn jonkun rotusodan, mut ei ole kauhean hyviä kokemuksia puhdasrotuisista eläimistä. Jotkut vannoo puhdasrotuisten nimeen eikä muut heidän mielestä suurinpiirtein ole edes hyväksyttäviä. Mun näkemykseni mukaan kuitenkin puhdasrotuiset sairastelee enemmän ja niillä on kaikenmaailman sydänvikoja ym. Näin oli esimerkiksi mun koiralla. Sama taas Nasulla...meidän ainoa puhdasrotuinen kani ja samalla myös ainoa kenen puolelta tulee tollasta. Jos tää nyt edes siitä johtuu.

Kuka edes määrittelee milloin kani on "puhdasrotuinen"? Onhan nekin jalostettuja ja niistä tekee puhdasrotuisen vain se, et niillä on saatu esiin jokin tietty ominaisuus kuten esim. luppakorvat. Koskaan siitä ei seuraa mitään hyvää, kun ihminen menee sekaamaan luonnon omia mekanismeja. Korjatkaa, jos olen väärässä. Olen valmis muuttamaan mielipidettäni. Enkä mä sitä sano, ettei risteytyksissäkin vois olla jotain vikoja. Tuntuvat vaan olevan vahvempia ja geeniperimä rikkaampi mun lyhyellä historialla.

P.S. Tarkoitus ei ole saada aikaan kinasteluja. Ottakaa huomioon, et olen murheen murtama ja ikävöin meidän ihanaa pientä pupuamme <3 :'(

Suuria projekteja

Olen taas ihan todella huonosti pitänyt teitä ajan tasalla. On ollut niin paljon muuta ajateltavaa omissa jutuissa jotka ei liity pupuihin. Ehkä kerron niistäkin vielä joskus. Joka tapauksessa, kuukausi täyttyi ja poikasia ei tullut kenellekään. Enpä olis joskus uskonut, et voisin olla siitä asiasta niin helpottunut. Olen kuitenkin tähän lopputulokseen enemmän kuin tyytyväinen. Sehän on mahtavaa, et Aku osaa edelleen nauttia elämästään, mut poikasia vain ei tule :)

Tällä hetkellä odotan kesää enemmän kuin mitään muuta. Ja ihanaa, et se onkin tänä vuonna hiukan etuajassa. Alan olla väsähtänyt koulunkäyntiin tämän lukuvuoden osalta ja ennen kaikkea odotan, et puput pääsee ulos. Ollaan niitä jo paljon ulkoilutettu, mut tarkoitus olis viedä Nasu, Milli ja Aku sinne kokonaan kunhan hiukan vielä lämpiää.

Voi kuulostaa aika kunnianhimoiselta projektilta, mut aion ens kesänä yrittää kahden kokonaisen lauman yhdistämistä. Yhteen pääsis siis Huli, Hasuli, Iines, Milli, Nasu ja Aku. Ja jos yhdistäminen onnistuu niin ne saa jäädä asumaan tyttöjen kanssa ja ulkohäkkiä laajennetaan. Kaikesta huolimatta ne jää ulos, mut toivottavasti tulevat toimeen tyttöjen kanssa, koska laajennus on paljon helpompi toteuttaa ku kokonaisen uuden häkin rakentaminen.

Päädyin tällaiseen ratkaisuun, koska siellä niillä olis paljon enemmän tilaa, tekemistä ja seuraa toisistaan. Ja koska haluan, et rauha palaa sisälle! En jaksa enää kaiken maailman aitoja, portteja, esteitä ym. Meidän kanssa sisälle jää vain Iita ja Eetu <3 Must tuntuu, et varsinkin Aku tulee olemaan ulkona paljon onnellisempi. Siellä se saa kaivaa ja kiipeillä ihan koko sielunsa kyllyydestä :D Eikä ne kuitenkaan jää siellä mistään paitsi.

Aion käyttää yhdistämiseen paljon aikaa joten luulisin heidän kyllä sopeutuvan toisiinsa. Lähtökohdat on ainakin tällä kertaa hyvät. Nasu ei pelkää enää muita pupuja, Aku tulee toimeen jo ulkotyttöjen kanssa erinomaisesti ja aikaa on kokonainen, toivottavasti myös lämmin ja pitkä kesä.

Vauvakuumetta

Nyt alkaa meidän perheessä vauvakuume levitä ihan totaalisesti käsiin! En tiedä edes mistä aloittaisin ja voikin tulla vähän sekalaista settiä tällä kertaa. Se kuvastaa hyvin mun mielentilaa...

No, ihan ensimmäisenä Iitalle tuli lievä valeraskaus. Se alkoi kuljetella heinää ja karvaa oven taakse. Kyseessä siis täysin pommivarma valeraskaus, koska se ei ole pitkään aikaan muita uroksia nähnytkään ku Eetun! Joka tapauksessa, siitä kaikki alkoi. Ja omasta vauvakuumeestani en viitsi edes paasausta aloittaakaan, koska se on ollut jo pidemmän aikaa. Ollaanhan me oltu naimisissa jo reilut viisi vuotta <3

Seuraavaksi pesää alkoi tehdä Milli ja vikisi ihan koko ajan. Hetken aikaa mua jo huolestutti, koska se teki kaiken niin oikein ajallaan! Paitsi, et perässä kulki Aku joka tuhosi pesää sitä mukaa ku Milli rakensi. Se paljastui kuitenkin valeraskaudeksi mun mielestä siinä kohtaa, kun alkoi repiä karvaa Nasulta ja Akulta ja viimeisenä itseltään. Tällä hetkellä raukka on rinnasta ku paljas porsas. Onneks pesän rakennus on nyt loppunut, koska se oli ihan hirveän sotkuista hommaa! Lisäksi halut on tallella joten siitäkin päätellen kyseessä on vain valeraskaus ;)

Tämän jälkeen pesää alkoi tehdä Hasuli. Se on kaivellut jo pari viikkoa ihan hulluna, mut nyt kuljeskeli edestakaisin heinät suussaan ja rakensi pesää lämpömökkiin. Taas pelästyin, et ei voi olla totta, jos Aku laittoi senkin paksuksi! Mehän näytettiin Akua silloin ulkotytöillekin varoajan jälkeen. Pahimmassa tapauksessa luvassa olis jotain 30 poikasta...ei kiitos! Mut jos Millilläkin oli vain valeraskaus niin pakko se on olla sama homma Hasullakin. Olishan se nyt sitä paitsi ennen kuulumatonta, et leikattu poika sais koko talon tytöt tiineeks! Sekaisin se on ne saanut, mut siitä en ole yhtään ihmeissäni...on se sellainen hurmuri :D

Kaiken päätteeksi, Iita sai jostain toiseen etutassuunsa ihan hirveen haavan. En kerta kaikkiaan voi käsittää, et mistä se on tullut!? Todennäköisesti ulkoa, koska nyt on ollut näitä kauniita ilmoja niin ollaan ulkoilutettu heitä ja mies sanoi, et yks kerta se tuli tosi nopeasti takaisin sisälle. Illalla kun ihmeteltiin sen nilkutusta ja katsottiin niin haava ylsi luuhun saakka, mut missään ei ollut verta. Me puhdistettiin se, annettiin särkylääkettä ja antibioottia. Vieläkin se nilkuttaa, mut haava on jo umpeutunut ja muutenkin tosi hyvän näköinen. Eli, mitä tästä voimme päätellä? Jos elämäsi on tylsää, hanki kani etkä kahta samanlaista päivää näe!

What is going on here!?

Oletteko koskaan kuullut, et leikattu uros voi vielä kellahtaa? Mä en ainakaan, mut eipä se kai mikään ihme ole? Yleensähän se on merkki onnistuneesta astutuksesta ja meidän aikoja sitten leikattu Eetu ei ainakaan enää saa, vaikka kuinka yrittäis. Kaiken järjen mukaan "saamisen" ei kuitenkaan pitäis olla siittiöistä kiinni, mut silti oli pakko kysyä asiaa tuolla Petsien puolella. Akusta on siis kyse ja tällaisen viestin lähetin:

"Mulla on aika erikoinen ongelma...nimittäin meidän poika leikattiin reilu kuukausi sitten ja viime viikonloppuna yhdistin hänet kahden tytön kanssa joista toinen on hänen siskonsa. Uros on vieläkin aika aktiivinen, vaikkakin rauhallisempi, mut kerran näin jopa sen kellahtavan. Onko ihan normaalia leikatulla uroksella ja onko mitenkään mahdollista, et nyt olis poikasia tulossa? En todellakaan jaksais tähän väliin. Leikkaukseen vietäessä oli mun mielestä molemmat kivekset ihan normaalisti laskeutuneet, mut väkisinkin tuli mieleen, et voiko olla joku piilokives vielä jossain. Yritin tunnustellakin, mut jäljellä on vain tyhjät pussit. Olen hiukan hätää kärsimässä, koska poikaset olis kaiken lisäksi sisäsiittoisia!"

Onneks kaikki oli sitä mieltä, et poikasten tulo ei ole mahdollista. Säikähdin siitäkin syystä, et Milli alkoi käyttäytyä yks päivä omituisesti. Se kiukutteli ja kaiveli hulluna ja se on normaalisti meillä ollut ensi merkki poikasista. Kai se voi johtua myös uroksen hajusta ja läsnäolosta. Anyway, Aku taitaa olla aika onnekas, kun hommat luistaa vieläkin ;) Yhdistäminen on muuten onnistunut tosi hyvin. Millille sopeutuminen on ollut kaikkein vaikeinta, mut kyllä sekin välillä hoitaa ja nukkuu Akun kanssa nassut vastakkain. Sisarusten välillä sellasta vähän kuuluukin olla :D Ketään ei kuitenkaan tappele ja vaikuttavat kaiken kaikkiaan ihan tyytyväisiltä...Aku nyt varsinkin!

Vili

Tässä kaikessa tohinassa on unohtunut kirjoittaa vauvoistakin. Heidät on nyt molemmat varattu ja Emppu itse asiassa haettiin jo eilen. Pieni itkuhan siinä pääsi :'( Vili varmaan lähtee viikonloppuna uuteen kotiin. Molemmat on vieläkin tosi pieniä verrattuna Iitan poikasiin tossa iässä. Eilen punnittaessa Eemeli painoi vain n. 700 g ja Vili kilon. En mä kuitenkaan huolissani ole. Nasu on kerran kääpiöluppa ja pieni poikue kehittyykin hitaampaa. Lisäks ovat hiukan huonoja syömään. Vieroitin heidät emästä vasta samalla, kun yhdistin Akun tyttöjen kanssa. Kiva vaan uusille omistajille, et saavat heidät pienenä.

Niin se aika vain kuluu. Emppua mulla tulee ikävä sen suunnattoman söpöyden vuoksi kun taas Vilissä jään ikävöimän sen suurta persoonaa. Vili on ihan äärimmäisen eläväinen pörriäinen enkä ole nähnyt kenenkään juoksevan niin lujaa pienestä koostaan huolimatta! Se on niin leikkisä, tekee onnenloikkia ja ilahduttaa kaikki ympärillään. Eemeli taas on sellanen maitopoika, et sillä varmaan tuli veljeksistä enemmän äitiä ikävä. Hän on niin rauhallinen, viihtyy sylissä ja on kaikessa Vilin vastakohta. Toki hänkin tykkää juoksennella ja pomppia, mut paljon hillitymmin ku Vili. Vilin kanssa saa olla varovainen, kun sillä on niin kova meno päällä, et joku kerta vielä satuttaa itsensä juostessaan seiniä ja aitoja päin...hän on viimeistä piirtoa myöden nimensä mukainen (ja samasta syystä tosi vaikea kuvata!). Kumpikaan uusista omistajista ei varmasti tule pettymään meidän pieniin, mutta suurisieluisiin vauvoihimme! <3

Emppu

I miss you already <3

Erilaiset äidit

On ollut ilo ja kunnia seurata kolmen poikueen matkaa. Täytyy sanoa, et vaikka on ollut välillä rankkaakin niin enemmän se antaa ku ottaa. Joillekin puput on vaan pupuja ja lemmikkejä muiden joukossa, mut ei meille. Ollaan nähty jokaisen yksilön persoonan kehityksen aivan alusta asti. Yhtään tylsää päivää heidän parissa ei ole tullut vastaan. Ollaan rakastettu heitä jokaista täysillä heidän pienen elämänsä alusta asti. Ollaan annettu kykyjemme mukaan parhaan alun jokaiselle ja saatettu heidät ikävän, mut onnen kyynelin maailmalle. Jokaiselle ollaan varmistettu hyvät kodit ja jokainen on aina tervetullut takaisin.

Iita pesässään

Ennen kaikkea olen kuitenkin ylpeä meidän äideistä! Iita ja Nasu on tehnyt meille maailman ihanimmat vauvat ja hoitanut heidät mitä parhaimmalla tavalla! Äiteinä he ovat kuin yö ja päivä, mut kumpikin silti yhtä hyviä. Iitalla oli täsmällisyyttä ja kurinpitoa jota tarvitaan ison lauman hoitamisessa. Nasu taas hoitaa pienen katraansa puhtaasti rakkaudella ja on ehkä vähän liiankin lepsu. Hän nukkuu ja viettää aikaa niiden kanssa, pesee, paimentaa ja ruokkii. Oikein mullakin äidin vaistot herää, vaikkei ainakaan vielä omia lapsia olekaan. Näin on ehkä käynyt myös Milli-tädille. Aluks ei ollut vauvoista moksiskaan, mut nyt hoitaa niitä kuin omiaan: pesee ja hakee niiden läheisyyttä.

Oletteko muuten huomanneet, et päivitin ton "myydään"-välilehden? Sinne laitoin myös täsmälliset tiedot poikasista. Ton isabella viittakuvioisen korvat laskeutui jännästi, kun yks päivä ne vaan oli alhaalla. Toinen veljeksistä taas on lupattanut korviansa jo pitkään joka suuntaan ja puolimatkassa, mut alkaa vasta nyt näyttää laskeutumisen merkkejä. Hänen väristään olikin pientä vääntöä, kun niin jännä kerran on, mut loppujen lopuksi enemmistön mielipiteellä päädyimme ruskeasiamsoopeli viittakuvioon.

Akusta sen verran, et on toipunut leikkauksesta hyvin ja rauhoittunut ihan mielettömästi! Merkkailu on loppunut kokonaan, vaikka tyttöjäkin on ympärillä. Enää kaks viikkoa niin hänet saa jo yhdistää tyttöjen kanssa. Kaikkein vaikeimmaksi osoittautui Millin sopeutuminen tilanteeseen. Se ei tykännyt yhtään, et Aku tuli edes samaan huoneeseen vaan sekos täysin. Nasu taas nuoli heti kaltereiden läpi haltioissaan <3 Aikanaan Millikin rauhoittui ja enää vain vikisi Akun läheisyydessä. Nyt sekin on loppunut ja yks päivä jopa pesi sen silmät! Kai siitä on ollut apua, kun ollaan sekoitettu hajuja mahdollisimman hyvin. Milli on joka yö Akun häkissä ja Aku taas vapaana siinä missä Milli viettää Nasun ja vauvojen kanssa päivät.

Pelkäsin, et leikkauksen jälkeen Aku rauhoittuu jotenkin ihan yltiörauhalliseksi, mut niin ei todellakaan ole käynyt. On rauhoittunut tosi paljon ihan hyvässä mielessä, mut on edelleen oma eloisa itsensä <3 Ykskin yö hän oli itse käynyt kirjahyllystä hakemassa talouspaperirullan ja sen nyt arvata saattaa mitä oli sille tehnyt. En voinut muuta ku nauraa, vaikka normaalisti olis harmittanut ihan vietävästi se sotku XD Kerran sit päätettiin ottaa selvää miten se oikein pääsee sinne ja jätettiin videokamera nauhottamaan. Siitä on dokumenttia perässä. Harmi vain, et on huono valaistus eikä näy kunnolla sitä verkkoa jota pitkin kiipeää. Joka tapauksessa, toisena yönä hän oli repinyt kyseisen verkon irti ja syönyt kirjoista selkämykset. Sitä ennen oli syönyt kirjahyllystä käsin tapettia niin korkealta, ettei todellakaan tajuttu peittää levyillä seinää sinne asti. Ihmettelenpä tässä siis vain, et kuinka se voikin olla niin kerkiäväinen!?

Veljekset

Taskukokoinen pupu

Aku

Aku oli siis perjantaina leikkauksessa ja kaikki meni ihan hyvin. Toimenpide oli tosi nopea (varmaan puoli tuntia piikistä oli valmis lähtemään kotiin) ja tunnin päästä hän yritti jo loikkia. Eihän siitä tietenkään mitään tullut vaan raukka kaatuili koko ajan. Jätettiin hänet yksin omaan häkkiin rauhoittumaan ja illalla liakutti (eli riehui) jo melkein normaalisti. Outoa, mut vaikuttaa siltä ku ei olis kipuja ollenkaan. Tiedän, et kanit on myös hyviä näyttelemään, mut luulen kyllä tuntevani oman kasvattini aika hyvin.

Tänään laitettiin Liaku jo omassa häkissä tyttöjen kanssa samaan huoneeseen niinku se on joskus ollutkin. Toivon, et hormonitoiminta alkais pikkuhiljaa laantumaan, koska vielä ainakin sain merkkipissat heti päälleni. Eetulla kurnutus ja astumisyritykset loppui silloin ku seinään ja sen takia uskallettiin pitää valvotusti heitä yhdessä vapaanakin, kun ei tarvinnut koko ajan olla ottamassa pois Iitan kimpusta. Akulla taas kaikki jatkuu ihan ku mitään ei olis tapahtunutkaan. Se on aina ollut todella eläväinen tapaus enkä toisaalta toivokaan, et ikinä muuttuis, mut merkkaaminen sais loppua. Haluttiin siis nyt jo kokeilla, et sekoaako täysin, koska hänellä on kuitenkin ollut jo pitkään tosi tylsää yksin. Nasu rakastui Akuun aivan välittömästi! :D

Teitä ei varmaan yhtään kiinnosta nähdä vauvapupuja, mut laitanpa nyt silti heistäkin päivitetympää kuvaa ;)

Toi harmaa näyttää enemmän Millin vauvalta.
Hänestä on hiukan vähemmän kuvia, koska on
niin eläväinen, et on tosi vaikea kuvata.

Nukkumassa ruokakipossa

äiti joutui pesulle