Onnenpupula

Tässä kun olen taas touhunut paljon pupujen parissa yhdistämisten tiimoilta niin ajattelin, et olen aika onnekas. Elän oikeastaan pupu-unelmaani. Saavutin mulle sopivan lapsiluvun: kahdeksan kania. En luopuisi kenestäkään eikä tee mieli ottaa/teettää enempää. Olen kokenut sen mitä halusinkin eli kaikki ihanat ja täydelliset poikaset. Tällä hetkellä olen saavuttanut harmonian. Tunnen kaikki melkein läpikotaisin. Huomaan heti, jos jokin ei ole kunnossa ja osaan hoitaa tilanteen. Kerrankin voin sanoa, että olen hyvä jossain.

Olenko nyt sitten kyllästynyt pupuhin, kun ei ole enää "mitään saavutettavaa"? Päinvastoin. Heidän kanssaan riittää aina puuhaa! Ja vaikka näin ei olisi, voisin vain istua ja seurata heidän touhujaan loputtomiin. Onni syntyy yleensä pienistä asioista. Rakastan joka ikisen nappulan persoonallista tapaa toimia.

Hassu juttu, mut tänään onnellisuuden tunne tuli siinä siivotessa. Joskus tykkään siivota siellä vain sen takia, et saan jutella heille ja olla rauhassa ajatusteni kanssa. Kaikki lähti siitä kun sain päähäni, et pupulaan tarvittais ikkuna. Siellä on niin hämärää ja muutenkin päivänvalo on aina parempi ku lamput. Siitä asti mies on touhunut sen parissa jo varmaan viikon päivät läpeensä, mut nyt se on valmis! Kun olin siivonnut, aurinko paistoi sisään uudesta ikkunasta ja kaikki puput löllötti kasassa siinä kohti mihin aurinko paistoi. He vaikutti niin tyytyväisiltä ja siinä se tuli: mun hetkeni. He osoitti kiitollisuutensa sillä tavalla ja munkin on syytä olla todella kiitollinen. Mulla on kiva koti, ihanat ja terveet puput, ja noin kätevä mies joka on halukas näkemään paljon vaivaa niiden hyväksi!

Monet ihmettelee, et mikä kaneissa viehättää, kun eihän ne edes kiinny omistajaansa. Mä voisin olla hiukan eri mieltä. Puput vain osoittaa kiintymyksensä eri tavalla. Meidän puput ainakin tunnistaa meidän äänet ja hajut. Ketään ei näe niitä aivan samanlaisina kuin me. Me ollaan ainoita jotka saa pitää niitä sylissä ja suukotella. Ne ei yleensä tykkää ihmisten läheisyydestä, mut luottavat meihin täysin. Esimerkiksi, jos puput säikähtää jotain vierasta ääntä niin ovat välittömästi valmiita pakenemaan, mut heti ku sanon, et mä vaan kolistelin eikä ole mitään hätää niin jatkavat makoilua. Toinen esimerkki on se, et saattavat "nukkua" ihan lähellä meitä. En tiedä minkä asteista unta se on, mut ainakin on kyljellään tassut sivuilla, pää ihan maassa, silmät kiinni ja nykii. Joka tapauksessa, eikö ole aikamoinen osoitus luottamuksesta, kun kyseessä on kuitenkin saaliseläin? Se ei ole vain yhtä ilmeistä kuin koiralla joka nuolee naaman läpi.

Monta kertaa mietin, et jos puput osais puhua niin mitä ne sanois, et viihtyvätkö meillä. Olen saanut siihen jonkinasteisen vastauksen ja sivusinkin sitä jo viime kirjoituksessa. Kerroin, et ulkoilutetaan pupuja aina vapaana ja mikäpä oliskaan oivallisempi tilaisuus muuttaa luontoon loppuelämäkseen. Sen sijaan kaikki palaavat lopulta sisälle. Toiset kyllästyy ulkoiluun nopeammin ja toiset hitaammin, mut ketään ei missään vaiheessa poistu edes pihalta. Eiköhän siinä tullut jo vastaus siihen, et mikä mua ainakin pupuissa viehättää. Ja osaltaan juuri niiden haasteellisuuden vuoksi pysyy mielenkiinto yllä eikä tekeminen lopu ;)

Uutisia

Mistäköhän mä taas oikein aloittaisin. Ensinnäkin vaikka siitä, et Huli, Hasu ja Iines karkasi. Ulkohäkkiä on pommitettu jo vuoden verran kunnes yks päivä se yllättäen petti. Ne on kääntänyt siellä maata ihan hirveesti ja aina vaihtanut suuntaa, kun toisaalla on tullut stoppi vastaan. Nyt ne oli raottanut verkkoa kivijalan vierestä ja kaivanut roskakatoksen kautta itsensä pihalle. Miten karkulaisten loppujen lopuksi kävi? Se selviää mun ja siskon sen päiväisestä kirjeenvaihdosta:

Meil on aika pahis puput.

Aamulla, kun tarkistin niin kaikki oli tallella.

No, kun tulin tänään koulusta niin kuulin, et puput oli karannut.

Huli, Hasuli ja Iines oli yhteistuumin

kaivanut itsensä ulkohäkistä pihalle.

Tilanne mun saapuessa oli se, et Huli oli tullut

jo katumapäälle ja palannut lämpömökkiin löllöttämään.

Iines oli aittan ovella ja Hasu juoksi heti mua tervehtimään.

Heti ku hiukan komensi ni menivät

samaa reittiä takas mitä olivat tulleetkin ja tunneli peitettiin.

Heillä taitaa olla aika hyvät olot meillä,

kun eivät sen pidemmälle ehtineet

monessa tunnissa. Mitä ne ihmiset puhuu, et pupu kaivoi

itsensä ulos eikä sen koommin tavattu

tai ainakaan saatu enää kiinni?

-minä-

Haloo, teil on viiden tähden pupuhoitola! :'D

-sisko-

Taidetaan olla ihan pupuhulluja :'D

-minä-

Lievä ilmaus :'D Mut jos jotain rakastaa,

niin siihen antaa kaikkensa!! <3 :)

-sisko-

Eli, loppu hyvin kaikki hyvin! Ja ollaanhan me pupuja ulkoilutettu ihan vapaana joten en varsinaisesti edes säikähtänyt. Olenkin miettinyt, et kuinkakohan kävis, jos puput pääsis salaa kaivamaan itsensä ulos :) No, se siitä. Toinen asia on oikea ilouutinen: Iitan poikasille tulee vauvoja!!! <3 Zorro on saanut vauvat jo pari viikkoa sitten ja eräs toinenkin saa hyvin suurella todennäköisyydellä parin viikon kuluessa. Pysykää siis kuulolla ;) Toivottavasti saadaan kuvia! Ja jos joku on mieltynyt Iitan jälkeläisiin niin ottakaa yhteyttä. Uskoisin, että vauvoja tulee varmasti myyntiin saakka.

Kolmas asia. Meidän kahden lauman yhdistämisprojekti on alkanut. Mies teki jo laajennuksen, et jos yhdistäminen tässä kesän aikana onnistuu niin häkki on valmiina. Mut perjantaina vietiin siis Aku, Milli ja Nasu ulos. Yöt on pakko pitää sisällä asuneita vielä lämpömökkipuolella, mut Hasu, Huli ja Iines kestää vaikka pientä yöpakkastakin. Vaihdetaan niitä välillä päittäin, et hajut sekottuis. Toinen lauma on aina ulkohäkissä ja toinen lauma autotallissa. Välissä on pitkä matka jolta pääsevät haistelemaan toisiansa.

Yllättävän hyvin on projekti lähtenyt käyntiin. Aluks säikkyivät toisiansa, mut nyt kaikki tekee jo ihan aktiivisesti tuttavuutta. Varsinkin Akun kanssa. Milli taas tykkää erityisesti olla sillä puolella mistä pääsee ulos ja paistattelee aina päiväänsä onnellisen näköisenä :) Tällä hetkellä olen toiveikas yhdistämisen suhteen, mut aika näyttää kuinka lopulta käy.

Outo kuolema

Osaako ketään sanoa, et mistä voi johtua nuoren kanin outo kuolema? Perinnöllisestä geeniheikkoudesta? Sain nimittäin eilen tietää, et Viljami (me kutsuttiin Eemeliksi) oli kuollut yhtäkkiä mitään varottamatta. On NIIN paha mieli! :'( Hän oli vasta kolme kuukautta.

Vielä päivällä oli ollut ihan normaali: syönyt, juonut, papanoinut ja leikkinyt. Illalla kuitenkin oli löydetty häkistä kuolleena. Eniten pelkään, et jos onkin perinnöllistä niin Vilille saattaa käydä samoin. Silloin vika olis Nasussa. Noki on vahvasti suvusta eikä sillä puolella ole käynyt mitään tällaista.

En tiedä mitä ajatella. Saan tästä taas pystyyn jonkun rotusodan, mut ei ole kauhean hyviä kokemuksia puhdasrotuisista eläimistä. Jotkut vannoo puhdasrotuisten nimeen eikä muut heidän mielestä suurinpiirtein ole edes hyväksyttäviä. Mun näkemykseni mukaan kuitenkin puhdasrotuiset sairastelee enemmän ja niillä on kaikenmaailman sydänvikoja ym. Näin oli esimerkiksi mun koiralla. Sama taas Nasulla...meidän ainoa puhdasrotuinen kani ja samalla myös ainoa kenen puolelta tulee tollasta. Jos tää nyt edes siitä johtuu.

Kuka edes määrittelee milloin kani on "puhdasrotuinen"? Onhan nekin jalostettuja ja niistä tekee puhdasrotuisen vain se, et niillä on saatu esiin jokin tietty ominaisuus kuten esim. luppakorvat. Koskaan siitä ei seuraa mitään hyvää, kun ihminen menee sekaamaan luonnon omia mekanismeja. Korjatkaa, jos olen väärässä. Olen valmis muuttamaan mielipidettäni. Enkä mä sitä sano, ettei risteytyksissäkin vois olla jotain vikoja. Tuntuvat vaan olevan vahvempia ja geeniperimä rikkaampi mun lyhyellä historialla.

P.S. Tarkoitus ei ole saada aikaan kinasteluja. Ottakaa huomioon, et olen murheen murtama ja ikävöin meidän ihanaa pientä pupuamme <3 :'(

Suuria projekteja

Olen taas ihan todella huonosti pitänyt teitä ajan tasalla. On ollut niin paljon muuta ajateltavaa omissa jutuissa jotka ei liity pupuihin. Ehkä kerron niistäkin vielä joskus. Joka tapauksessa, kuukausi täyttyi ja poikasia ei tullut kenellekään. Enpä olis joskus uskonut, et voisin olla siitä asiasta niin helpottunut. Olen kuitenkin tähän lopputulokseen enemmän kuin tyytyväinen. Sehän on mahtavaa, et Aku osaa edelleen nauttia elämästään, mut poikasia vain ei tule :)

Tällä hetkellä odotan kesää enemmän kuin mitään muuta. Ja ihanaa, et se onkin tänä vuonna hiukan etuajassa. Alan olla väsähtänyt koulunkäyntiin tämän lukuvuoden osalta ja ennen kaikkea odotan, et puput pääsee ulos. Ollaan niitä jo paljon ulkoilutettu, mut tarkoitus olis viedä Nasu, Milli ja Aku sinne kokonaan kunhan hiukan vielä lämpiää.

Voi kuulostaa aika kunnianhimoiselta projektilta, mut aion ens kesänä yrittää kahden kokonaisen lauman yhdistämistä. Yhteen pääsis siis Huli, Hasuli, Iines, Milli, Nasu ja Aku. Ja jos yhdistäminen onnistuu niin ne saa jäädä asumaan tyttöjen kanssa ja ulkohäkkiä laajennetaan. Kaikesta huolimatta ne jää ulos, mut toivottavasti tulevat toimeen tyttöjen kanssa, koska laajennus on paljon helpompi toteuttaa ku kokonaisen uuden häkin rakentaminen.

Päädyin tällaiseen ratkaisuun, koska siellä niillä olis paljon enemmän tilaa, tekemistä ja seuraa toisistaan. Ja koska haluan, et rauha palaa sisälle! En jaksa enää kaiken maailman aitoja, portteja, esteitä ym. Meidän kanssa sisälle jää vain Iita ja Eetu <3 Must tuntuu, et varsinkin Aku tulee olemaan ulkona paljon onnellisempi. Siellä se saa kaivaa ja kiipeillä ihan koko sielunsa kyllyydestä :D Eikä ne kuitenkaan jää siellä mistään paitsi.

Aion käyttää yhdistämiseen paljon aikaa joten luulisin heidän kyllä sopeutuvan toisiinsa. Lähtökohdat on ainakin tällä kertaa hyvät. Nasu ei pelkää enää muita pupuja, Aku tulee toimeen jo ulkotyttöjen kanssa erinomaisesti ja aikaa on kokonainen, toivottavasti myös lämmin ja pitkä kesä.

Vauvakuumetta

Nyt alkaa meidän perheessä vauvakuume levitä ihan totaalisesti käsiin! En tiedä edes mistä aloittaisin ja voikin tulla vähän sekalaista settiä tällä kertaa. Se kuvastaa hyvin mun mielentilaa...

No, ihan ensimmäisenä Iitalle tuli lievä valeraskaus. Se alkoi kuljetella heinää ja karvaa oven taakse. Kyseessä siis täysin pommivarma valeraskaus, koska se ei ole pitkään aikaan muita uroksia nähnytkään ku Eetun! Joka tapauksessa, siitä kaikki alkoi. Ja omasta vauvakuumeestani en viitsi edes paasausta aloittaakaan, koska se on ollut jo pidemmän aikaa. Ollaanhan me oltu naimisissa jo reilut viisi vuotta <3

Seuraavaksi pesää alkoi tehdä Milli ja vikisi ihan koko ajan. Hetken aikaa mua jo huolestutti, koska se teki kaiken niin oikein ajallaan! Paitsi, et perässä kulki Aku joka tuhosi pesää sitä mukaa ku Milli rakensi. Se paljastui kuitenkin valeraskaudeksi mun mielestä siinä kohtaa, kun alkoi repiä karvaa Nasulta ja Akulta ja viimeisenä itseltään. Tällä hetkellä raukka on rinnasta ku paljas porsas. Onneks pesän rakennus on nyt loppunut, koska se oli ihan hirveän sotkuista hommaa! Lisäksi halut on tallella joten siitäkin päätellen kyseessä on vain valeraskaus ;)

Tämän jälkeen pesää alkoi tehdä Hasuli. Se on kaivellut jo pari viikkoa ihan hulluna, mut nyt kuljeskeli edestakaisin heinät suussaan ja rakensi pesää lämpömökkiin. Taas pelästyin, et ei voi olla totta, jos Aku laittoi senkin paksuksi! Mehän näytettiin Akua silloin ulkotytöillekin varoajan jälkeen. Pahimmassa tapauksessa luvassa olis jotain 30 poikasta...ei kiitos! Mut jos Millilläkin oli vain valeraskaus niin pakko se on olla sama homma Hasullakin. Olishan se nyt sitä paitsi ennen kuulumatonta, et leikattu poika sais koko talon tytöt tiineeks! Sekaisin se on ne saanut, mut siitä en ole yhtään ihmeissäni...on se sellainen hurmuri :D

Kaiken päätteeksi, Iita sai jostain toiseen etutassuunsa ihan hirveen haavan. En kerta kaikkiaan voi käsittää, et mistä se on tullut!? Todennäköisesti ulkoa, koska nyt on ollut näitä kauniita ilmoja niin ollaan ulkoilutettu heitä ja mies sanoi, et yks kerta se tuli tosi nopeasti takaisin sisälle. Illalla kun ihmeteltiin sen nilkutusta ja katsottiin niin haava ylsi luuhun saakka, mut missään ei ollut verta. Me puhdistettiin se, annettiin särkylääkettä ja antibioottia. Vieläkin se nilkuttaa, mut haava on jo umpeutunut ja muutenkin tosi hyvän näköinen. Eli, mitä tästä voimme päätellä? Jos elämäsi on tylsää, hanki kani etkä kahta samanlaista päivää näe!

What is going on here!?

Oletteko koskaan kuullut, et leikattu uros voi vielä kellahtaa? Mä en ainakaan, mut eipä se kai mikään ihme ole? Yleensähän se on merkki onnistuneesta astutuksesta ja meidän aikoja sitten leikattu Eetu ei ainakaan enää saa, vaikka kuinka yrittäis. Kaiken järjen mukaan "saamisen" ei kuitenkaan pitäis olla siittiöistä kiinni, mut silti oli pakko kysyä asiaa tuolla Petsien puolella. Akusta on siis kyse ja tällaisen viestin lähetin:

"Mulla on aika erikoinen ongelma...nimittäin meidän poika leikattiin reilu kuukausi sitten ja viime viikonloppuna yhdistin hänet kahden tytön kanssa joista toinen on hänen siskonsa. Uros on vieläkin aika aktiivinen, vaikkakin rauhallisempi, mut kerran näin jopa sen kellahtavan. Onko ihan normaalia leikatulla uroksella ja onko mitenkään mahdollista, et nyt olis poikasia tulossa? En todellakaan jaksais tähän väliin. Leikkaukseen vietäessä oli mun mielestä molemmat kivekset ihan normaalisti laskeutuneet, mut väkisinkin tuli mieleen, et voiko olla joku piilokives vielä jossain. Yritin tunnustellakin, mut jäljellä on vain tyhjät pussit. Olen hiukan hätää kärsimässä, koska poikaset olis kaiken lisäksi sisäsiittoisia!"

Onneks kaikki oli sitä mieltä, et poikasten tulo ei ole mahdollista. Säikähdin siitäkin syystä, et Milli alkoi käyttäytyä yks päivä omituisesti. Se kiukutteli ja kaiveli hulluna ja se on normaalisti meillä ollut ensi merkki poikasista. Kai se voi johtua myös uroksen hajusta ja läsnäolosta. Anyway, Aku taitaa olla aika onnekas, kun hommat luistaa vieläkin ;) Yhdistäminen on muuten onnistunut tosi hyvin. Millille sopeutuminen on ollut kaikkein vaikeinta, mut kyllä sekin välillä hoitaa ja nukkuu Akun kanssa nassut vastakkain. Sisarusten välillä sellasta vähän kuuluukin olla :D Ketään ei kuitenkaan tappele ja vaikuttavat kaiken kaikkiaan ihan tyytyväisiltä...Aku nyt varsinkin!

Vili

Tässä kaikessa tohinassa on unohtunut kirjoittaa vauvoistakin. Heidät on nyt molemmat varattu ja Emppu itse asiassa haettiin jo eilen. Pieni itkuhan siinä pääsi :'( Vili varmaan lähtee viikonloppuna uuteen kotiin. Molemmat on vieläkin tosi pieniä verrattuna Iitan poikasiin tossa iässä. Eilen punnittaessa Eemeli painoi vain n. 700 g ja Vili kilon. En mä kuitenkaan huolissani ole. Nasu on kerran kääpiöluppa ja pieni poikue kehittyykin hitaampaa. Lisäks ovat hiukan huonoja syömään. Vieroitin heidät emästä vasta samalla, kun yhdistin Akun tyttöjen kanssa. Kiva vaan uusille omistajille, et saavat heidät pienenä.

Niin se aika vain kuluu. Emppua mulla tulee ikävä sen suunnattoman söpöyden vuoksi kun taas Vilissä jään ikävöimän sen suurta persoonaa. Vili on ihan äärimmäisen eläväinen pörriäinen enkä ole nähnyt kenenkään juoksevan niin lujaa pienestä koostaan huolimatta! Se on niin leikkisä, tekee onnenloikkia ja ilahduttaa kaikki ympärillään. Eemeli taas on sellanen maitopoika, et sillä varmaan tuli veljeksistä enemmän äitiä ikävä. Hän on niin rauhallinen, viihtyy sylissä ja on kaikessa Vilin vastakohta. Toki hänkin tykkää juoksennella ja pomppia, mut paljon hillitymmin ku Vili. Vilin kanssa saa olla varovainen, kun sillä on niin kova meno päällä, et joku kerta vielä satuttaa itsensä juostessaan seiniä ja aitoja päin...hän on viimeistä piirtoa myöden nimensä mukainen (ja samasta syystä tosi vaikea kuvata!). Kumpikaan uusista omistajista ei varmasti tule pettymään meidän pieniin, mutta suurisieluisiin vauvoihimme! <3

Emppu

I miss you already <3

Erilaiset äidit

On ollut ilo ja kunnia seurata kolmen poikueen matkaa. Täytyy sanoa, et vaikka on ollut välillä rankkaakin niin enemmän se antaa ku ottaa. Joillekin puput on vaan pupuja ja lemmikkejä muiden joukossa, mut ei meille. Ollaan nähty jokaisen yksilön persoonan kehityksen aivan alusta asti. Yhtään tylsää päivää heidän parissa ei ole tullut vastaan. Ollaan rakastettu heitä jokaista täysillä heidän pienen elämänsä alusta asti. Ollaan annettu kykyjemme mukaan parhaan alun jokaiselle ja saatettu heidät ikävän, mut onnen kyynelin maailmalle. Jokaiselle ollaan varmistettu hyvät kodit ja jokainen on aina tervetullut takaisin.

Iita pesässään

Ennen kaikkea olen kuitenkin ylpeä meidän äideistä! Iita ja Nasu on tehnyt meille maailman ihanimmat vauvat ja hoitanut heidät mitä parhaimmalla tavalla! Äiteinä he ovat kuin yö ja päivä, mut kumpikin silti yhtä hyviä. Iitalla oli täsmällisyyttä ja kurinpitoa jota tarvitaan ison lauman hoitamisessa. Nasu taas hoitaa pienen katraansa puhtaasti rakkaudella ja on ehkä vähän liiankin lepsu. Hän nukkuu ja viettää aikaa niiden kanssa, pesee, paimentaa ja ruokkii. Oikein mullakin äidin vaistot herää, vaikkei ainakaan vielä omia lapsia olekaan. Näin on ehkä käynyt myös Milli-tädille. Aluks ei ollut vauvoista moksiskaan, mut nyt hoitaa niitä kuin omiaan: pesee ja hakee niiden läheisyyttä.

Oletteko muuten huomanneet, et päivitin ton "myydään"-välilehden? Sinne laitoin myös täsmälliset tiedot poikasista. Ton isabella viittakuvioisen korvat laskeutui jännästi, kun yks päivä ne vaan oli alhaalla. Toinen veljeksistä taas on lupattanut korviansa jo pitkään joka suuntaan ja puolimatkassa, mut alkaa vasta nyt näyttää laskeutumisen merkkejä. Hänen väristään olikin pientä vääntöä, kun niin jännä kerran on, mut loppujen lopuksi enemmistön mielipiteellä päädyimme ruskeasiamsoopeli viittakuvioon.

Akusta sen verran, et on toipunut leikkauksesta hyvin ja rauhoittunut ihan mielettömästi! Merkkailu on loppunut kokonaan, vaikka tyttöjäkin on ympärillä. Enää kaks viikkoa niin hänet saa jo yhdistää tyttöjen kanssa. Kaikkein vaikeimmaksi osoittautui Millin sopeutuminen tilanteeseen. Se ei tykännyt yhtään, et Aku tuli edes samaan huoneeseen vaan sekos täysin. Nasu taas nuoli heti kaltereiden läpi haltioissaan <3 Aikanaan Millikin rauhoittui ja enää vain vikisi Akun läheisyydessä. Nyt sekin on loppunut ja yks päivä jopa pesi sen silmät! Kai siitä on ollut apua, kun ollaan sekoitettu hajuja mahdollisimman hyvin. Milli on joka yö Akun häkissä ja Aku taas vapaana siinä missä Milli viettää Nasun ja vauvojen kanssa päivät.

Pelkäsin, et leikkauksen jälkeen Aku rauhoittuu jotenkin ihan yltiörauhalliseksi, mut niin ei todellakaan ole käynyt. On rauhoittunut tosi paljon ihan hyvässä mielessä, mut on edelleen oma eloisa itsensä <3 Ykskin yö hän oli itse käynyt kirjahyllystä hakemassa talouspaperirullan ja sen nyt arvata saattaa mitä oli sille tehnyt. En voinut muuta ku nauraa, vaikka normaalisti olis harmittanut ihan vietävästi se sotku XD Kerran sit päätettiin ottaa selvää miten se oikein pääsee sinne ja jätettiin videokamera nauhottamaan. Siitä on dokumenttia perässä. Harmi vain, et on huono valaistus eikä näy kunnolla sitä verkkoa jota pitkin kiipeää. Joka tapauksessa, toisena yönä hän oli repinyt kyseisen verkon irti ja syönyt kirjoista selkämykset. Sitä ennen oli syönyt kirjahyllystä käsin tapettia niin korkealta, ettei todellakaan tajuttu peittää levyillä seinää sinne asti. Ihmettelenpä tässä siis vain, et kuinka se voikin olla niin kerkiäväinen!?

Veljekset

Taskukokoinen pupu